Vanha palaa.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä paloi enemmänkin rakkaita muistoja. Lapsuudesta.
Asuimme Kieringin koululla vuodesta 1966 vuoteen 1973. Kauan on aikaa siitä, mutta siellä vietin villimmät lapsuusvuoteni ja aloitin koulunkin. Nuuskin talon kellarista katolle, likakaivosta roskienpolttouuniin. Jokainen nurkka, kolo ja soppi on edelleen muistoissa kuin eilistä päivää!
Alakerran ulko-ovesta katsottuna vasemmalla on meidän olkkarin ja keittiön ikkunat. Makuuhuoneet olivat takapihan puolella.
Ehjän kuvan olen ottanut kesällä 2004, kun Vipen kanssa pyörähdimme siellä pihalla. Liekkikuva on imuroitu tämän päivän Lapin Kansa -lehdestä http://www.lapinkansa.fi/
Haikealta tuntuu. Ei aika mennyt koskaan palaa, palaa vaan...
8 kommenttia:
Aikaslailla vaikuttava kuvapari. Hieno kaikessa karmeudessaan.
Sattui vielä melkein sama kuvakulma...
olikohan sielläkin elämäänsä kiksiä etsivät asialla...?
Pyromaanit asialla?
Vaikka tuossa pari viestiä aiemmin sanoinkin, että haluan heittää menneisyyden taakat nuotiolle, en mä nyt ihan näin rajua juttua tarkoittanut.
Tää on nyt sitä surutyötä.
Miettikää - monilla lapsilla on oma lapsuudenkoti. Meidän (lapsuuden-)perheellä ei sellaista ollut. Me ollaan asuttu siellä sun täällä (vanhempien evakkotausta ja uuden paikan etsiminen). Sama on jatkunut omassa elämässäkin. Tällä palaneella koululla olen elellyt elämäni pisimmän yhtäjaksoisen ajan paikoillani...
Uhhuh. Onpas hurjaa. Mutta hienoa että sulla on tuo ottamasi kuva muistona. Itsekin olen ajatellut monesti käydä kuvaamassa Onkimaan kansakoulun ja tanssilavan. Liekö lava enää pystyssäkään, koulu on juuri myyty, pitäisi kuvata pian ennenkuin remontoidaan....
ei ne pelkät pysyvät raamit jostakin paikasta ns. lapsuuden kotia tee. verrattuna siskoihin, lapissa syntymisen jälkeen kasvoin aika paikoillaan askolassa isoksi; mutta mitään ikävää, nostalgista eikä muutakaan haikoilua sinne päin ei kyllä löydy.
en ole mitenkään päin askolalainen, identiteetiksi on muodostunut karjalaisuus, ja tuntuu hyvältä, kun varsinkin vanhemman polven ihmiset minut sellaiseksi tunnistavat jo ensitapaamisella...
Asuimme Kieringin kansakoululla 1968–1969. Olin vielä ihan pikkupoika, sen takia en muista naapureitani, mutta oli mukava lukea että tekstin kirjoittaja on asunut koululla samaan aikaan kuin minäkin, äitini Astrid, joka oli opettaja, ja isoveljeni Yrjö ja Risto.
Lähetä kommentti